Se oon vaa mä. Isäs nimittäin.

Moikka! Minun nimi on siis Aino-Maija mutta tuo lempinimi Ama on jo niin vakiintunut että sillä mennään. En tosiaan tiedä miten osaisin tiivistää tätä itsestäni höpisemistä suhteellisen luettavaan kokoon, ei ole yleensäkään tuo tiivistäminen se mun juttu. Mutta jos kuitenkin yrittäisin. Olen ihminen joka tykkää höpöttää. Yleisesti ottaen mulla ei ole mitään oikeaa asiaa ja jutut on tajunnan räjäyttävän huonoja, mutta silti on vaan joku käsittämätön pakko selittää koko ajan. Eikä nauraminenkaan hirveästi jää jälkeen. Toisaalta kärsin ajoittain tosi isoista mielialan äkillisistä muutoksista, mikä hämmentää itseänikin yleensä suuresti. Olennainen asia minussa on huumori, joka on normaalisti yhtä kieroutunut kuin minäkin, mutta sen avulla on vaan pirun hyvä käsitellä ihan kaiken laisia asioita. Ajattelen ihan hirveästi ja teen omia hätiköityjä johtopäätöksiä. Ja siitäpä onkin saanut osansa erityisesti poikaystäväni :)

Yksi piirre mussa on mikä itseäni suuresti raivostuttaa, ja se on se, että olen harvoin täysillä eri mieltä asioista. Saatan lähteä mukaan tosi tyhmiin juttuihin ja toisaalta en välttämättä ilmaise mielipidettäni mitenkään rajusti, jos kaikki muut on erimieltä. Kyse ei siltikään ole siitä, etten uskaltaisi sanoa. Oikeastaan olen vain harvoin täysin eri mieltä ja voisin sanoa vihaavani ärsyttäväksi käynyttä väittelyä kaverin kanssa jossa kumpikin pätee satasella kilpaa siitä onko sokeri epäterveellistä vai ei. Ja kun lopputuloksella ei kuitenkaan ole kenellekään mitään merkitystä. Yleensä olen sitten vain hiljaa, hyväksyn kohtaloni ja totean kuitenkin mielessäni olevani oikeassa. Sanoisin itseäni jossain määrin kameleontiksi, ihan jo senkin takia, että tulen juttuun tosi eri tyyppisten ihmisten kanssa. Valitettavasti en ole kuitenkaan ihan niin taitavaksi ehtinyt, että osaisin nauraa jutuille, jotka ei naurata. Tekonauru on ehkä yksi maailman typerimmistä keksinnöistä, naurun pitää olla aito reaktio!

Vielä yksi juttu minkä haluan jakaa epäolennaisena yksityiskohtana epäolennaisesta menneisyydestäni. Joskus ennen riparia ja oikeastaan koko yläasteen ajan ysi luokalle asti minulla oli vakava asenneongelma ihan kaikkea ja kaikkia kohtaan. Oikeasti. Suoristusraudan käyttö,"yliarvostettua". Meikkaaminen, "no tietenkään en meikkaa kouluun, yliarvostettua". Viikon mittaiset seurustelusuhteet seiskaluokalla, "naurettavaa". Alkoholi, "olen absolutisti sieluun ja vereen". Koulun käytävillä isoissa porukoissa hengaavat kovikset, "säälin noita". Olin kunnon nuori joka pelasi jalkapalloa ja soitteli pianoa, höpisi tunnilla mutta ei aukonut päätään. Noh. Sitä voi sitten omassa pienessä mielessään mietiskellä, että mitenkäs tässä näin pääsi käymään. En silti koe olevani täysin turmeltunut lapsi. Ihmisvihaajakaan en missään nimessä ole, mutta tykkään silti arvostella muita aivan liikaa.