Anteeksi, se on minun.

Heissan kaikki lomailijat !

Joulu meni ja nyt alkaa se kinkun sulatus. Mutta antaa sen olla ja mennään asiaan.

Minua alkoi henkilökohtaisesti eilen ärsyttämään suunnattomasti tietynlaiset ihmiset. Nimittäin ihmiset, jotka pystyvät varastamaan.

Olin siis alennusmyynti helvetissä ja olin löytänyt jo jotakin pieniä kivoja ostoksia, kun sitten ajattelemattomuuttani unohdin ostokseni JC:n sovituskoppiin. Noh, tietysti kun menin etsiskelemään ostoskassiani kyseisestä liikkeestä, oli se jo lähtenyt jonkun muun matkaan. Se suututti. Omaa tyhmyyttähän se oli, että unohdin ostokseni sovituskoppiin, mutta ei niitä varastaa olisi tarvinnut. Ei tullut mieleen viedä sitä ostoskassia vaikka kassalle, josta se olisi päätynyt oikealle omistajalleen (minulle).
Tämä ei tietystikkään ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin varkauden 'uhriksi'. Yksi kaunis päivä viime syksynä, joku päätti viedä minun köyhän opiskelijan 50e ollessani salilla. Mutta pointti oli se, että miten ihmiset pystyvät varastamaan? Henkilökohtaisesti itselleni ei tulisi mieleen viedä toisten omaisuutta. Eikö ihmisillä oikeasti ole omatuntoa, vai pystytäänkö se hiljentämään tarpeen tullen? Eikö oikeasti missään vihlaise, kun otat toisen lompakosta rahaa tai otat omaksesi toisen ostokset?
Minua ärsyttää ihan suunnattomasti varastelevat ihmiset, joita selkeästi kiinnostaa vain oma etu. Tärkeintä on, että itse hyötyy, kun varastaa toiselta rahaa tai tavaroita. Tai ihan mitä vaan. Tietysti ei tule mieleenkään se, että itse siinä varastamisesta hyötyessä se toinen osapuoli jolta varastetaan menettää tuon saman asian. Olisi ihan hirveän hienoa, kun kaikenlaisen varastamisen voisi kitkeä pois. Myymälävarkaudessakin se varastettu osuus otetaan sitten jossain verotuksessa takaisin syyttömiltä veronmaksajilta. Miksi pitää varastaa? Minulla ei vaan mene jakeluun se, miten voi varastaa. Miten voi sivuuttaa sen tosiasian, että joku muu kärsii vaikka itse varastamisesta hyötyisikin !


Tämän pohdinnan jälkeen, toivotan hyvää viikonloppua kaikille :)
Tuhotkaa loput kinkut, jouluruuat sekä suklaakonvehdit.

<3:lla Anna

Back in town

Heipä hei kaikille!

Olette varmaankin huomanneet blogiamme vaivanneen kirjoituksettomuuden. Tähän meillä kaikilla on omia henkilökohtaisia syitä, mutta myös syitä, jotka ovat kaikkien yhteisiä. Kuluneeseen syksyyn on mahtunut iloa ja surua, naurua ja itkua. Hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Yksi erittäin loistava hetki oli viikonloppumatkamme Turkuun  marraskuun puolivälin vaiheilla.

Omalta osaltani pitkään blogihiljaisuuteen on vaikuttanut se, että olen yrittänyt ajatella asioista positiivisesti ja ehkä jopa saavuttanut edistystä yrityksessäni. Koska loppujen lopuksi, minulla on asiat erittäin hienosti. Miksi  siis valittaa koko ajan.

Jottei blogi jatkossa jäisi niin hiljaiseksi, alkaa tänne ilmaantua muitakin kuin ärsytys-postauksia. Jatkossa postauksia on siis odotettavissa laidasta laitaan. Ehkä tämä sitten tästä vilkastuu. Aika näyttää.. Nyt kuitenkin riennän katsomaan jääkiekkoa, hyvät sunnuntain jatkot!


Vilma

Syökää ruokaa, älkää toisianne

Long time no see !

Jälleen on pakko raottaa sanaista arkkua, koskien tällä kertaa ihanaisia lempiväisiä. Ihmisillä tuntuu välillä olevan laaja käsitys siitä, mikä on söpöä ja mikä ei. Jos koulun käytävillä tai muilla julkisilla paikoilla haluaa kiintymystään toiselle osoittaa, niin eipä siinä mitään väärää ole. Mutta jossakin se raja silti menee. Ei ihan joka päivä huvittaisi katsella pareja, jotka syövät toisensa. Tai jotka eivät päästä millisekunniksikaan irti toisistaan. Jos edes ruokajonossa tai vessaan mennessä voisi olla yksilö, olisi maailma heti avarampi paikka varmasti ihan asianomaisille itselleenkin. Kukin tavallaan. Tähänkin postaukseen saattaa sadella kommentteja suuntaan ”mitä se teille kuuluu, miten ihmiset tykkää olla?” jne. eikä varmasti kuulukaan. Siinä vaiheessa, kun kaksi ihmistä pystyy tekemään monen muun ihmisen olosta kuvottavan nuoleskelemalla vaikka sitten koulun käytävällä kaikkien silmien alla, se on väkisin jonkun muunkin elämään vaikuttava asia kuin noiden kahden. Joskus tekisi mieli sanoa ”hankkikaa huone”. Jotkut tekevät sen pyytämättäkin, sillä erotuksella, että huone löytyy koulun tiloista nimellä oppilaskunnan huone. Kuka tahansa joka paikalle sattuu, joutuu sitten pyytelemään anteeksi ilmestymistään yhteiseen tilaan, kun pariskunnalla menee lujaa. Eikö edes koulussa voisi rajoittaa vähän? Onko se liikaa pyydetty, jos ne kaikista kiihkeimmät jutut voisi jättää vapaa-ajalle? Ja tähän ei nyt kuulu sylikkäin istuminen, kädestä pitäminen tai mikään ns. pieni söpöily, vaan juurikin ne asiat, joiden katseleminen tekee muille kiusaantuneen olon.


 Jätetään tälläiset hetket sinne kodin lämpöön.


Osoitetaan se hellyys koulussa vaikka näin.

Kiitos :)

Blogit

Heipä hei taas! :)

Nykyään tuntuu näitä nettiblogeja olevan joka lähtöön. Tosi monella on blogi ja aina joku keksii perustaa uuden. Mitään valittamisen sijaa siinä ei sinänsä ole, itsekin kirjoitan juuri blogitekstiä. Silti ajoittain herää kysymys, että miksei ihmiset voi pitää päiväkirjaa blogin sijaan? Blogeista on tullut jollakin tapaa nettipäiväkirja, jota jotkut mahdollisesti seuraavat tai ovat seuraamatta. Selvennänpä nyt vähäsen mitä ajan takaa.

Suurin osa nuorten (pääasiassa yläaste ja lukioikäisten) blogit voidaan jakaa aika selkeisiin pääryhmiin. Angstiblogit, muotiblogit, ”naama”blogit. Etenkään ensimmäistä ja viimeistä en voi sanoa millään tasolla ymmärtäväni. Jos ihmisellä ei ole kaikki hyvin, kannattaa hakea apua, ei sääliä. Jos kirjoittaminen auttaa, eikö ole sama asia kirjoittaa samat asiat päiväkirjaan, sillä erotuksella tosin, että kukaan muu ei pääse arvioimaan tai kommentoimaan kirjoittajan ajatuksia. Voin kertoa, että itselläni on parikin päiväkirjaa täynnä kaikkea shaibaa, ja jos olisin joskus samat asiat nettiin kirjoittanut, häpeäisin tällä hetkellä silmät päästäni. Oma mielipiteeni on se, että kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa itselleen asioita, jotka vaivaavat mieltä. Se on oikeasti toimiva tapa silloin, kun ei ihan tarkalleen tiedä mikä ahdistaa. Mutta väittäisin, että kaikkien vähäisten kannustavien kommenttien sijasta suurin osa kommenteista on anonyymien kirjoittamia solvauksia ja tahallisia loukkauksia. Koska anonyymina kommentoiminen on mahdollista, kommenttien seassa on aivan varmasti paljon kaikkea, mikä vetää jo ennestään ehkä masentunutta mielialaa alas. Vaikka niistä ei periaatteessa tarvitsisikaan ottaa itseensä. Ja netistä sitä tavaraa kun ei tunnetusti ihan äkkiä pois saa. Joskus olis ihan tervettä miettiä, kannattaako sydämensä syvimpiä saloja vuodatella kaikkien nähtäville ja sitten valittaa jos ihmisten käsitys muuttuu.

Muotiblogeissa en näe itsessään ongelmaa, mutta en kyllä näe mitään kovin suurta tarkoitustakaan sille, miksi niin monella on oltava ns. muotiblogi, joissa ei ole mitään erikoista. Minusta blogin perustaminen on hyvä idea, jos oikeasti on silmää yhdistellä tuttujenkin vaatekauppojen vaatekappaleita omaperäisesti ja lukija voi ottaa rauhassa vaikutteita ja soveltaa omaan tyyliinsä. Mutta jos blogia lukiessa saa kärvistellä myötähäpeässä, en näe siinä hirveästi tarkoitusta. Harvemmin näkee muotiblogia, jonka kirjoittaja esimerkiksi tekisi vaatteensa itse tai ostaisi ne kirpputorilta omaan tyyliin tuunattaviksi.

Kaikista turhimpina pidän kuitenkin teinityttöjen ideattomia blogeja, jotka juuri nimesin naamablogeiksi. Blogin ideana saattaa alun perin olla kaikenlainen kirjoittelu pienistä elämän tapahtumista sun muusta, mutta jossakin vaiheessa se bloggaaminen menee aina siihen, että postaus sisältää kaksi lausetta päivän tekemisistä sekä lauseen ”kävin kuvailemassa”, mikä kuulostaa siltä, että kirjoittaja on käynyt hyvällä kamerallaan ottamassa kuvia nätissä syysilmassa. Todellisuudessa ”kuvailu” tarkoittaakin sitten sitä että kuvat on kyllä otettu ulkoa, mutta joka ikinen on korkeintaan 20 cm etäisyydellä kasvoista. Ihan tosissaan ja kaikella kunnioituksella, ketään ei luultavasti kiinnosta, miltä yksi koulunsa kaikista 15 vuotiaista tytöistä juuri tänään näyttää muutaman sentin päästä. Ihmettelen suuresti, että näillä kyseisillä blogeilla kaikesta huolimatta on yleensä tosi isot lukijamäärät. Jännittävää. 

Joka tapauksessa jatkot kaikille!

Ama

Yleispäteviä käskyjä, sääntöjä ja kehotuksia

Jos on ilmaista ruokaa tarjolla, sitä syödään. Aina. Ilman poikkeusta.

 

Älä vertaa itseäsi aina muihin. Toisen uusi paita ei tee omastasi vanhempaa.

Kirjoita oudoimmat unet ylös, että voit kertoa ne joskus jollekkin.
 

Pidä sovituista asiosta kiinni. Tai ainakin ilmoita ajoissa jos perut.

 

Vietä laatuaikaa itsesi kanssa.

 

Vietä laatuaikaa myös ystäviesi kanssa.

 

 

Älä katso ihmisiä päästä varpaisiin, se ei tee sinusta parempaa.

Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa.

 

 

Älä sano, jos et tarkoita.

 

 

Herkuttelu on sallittua, jopa terveellistä ajoittain. Älä tee siitä ongelmaa.
 

Älä häpeä itseäsi.


Älä esitä turhia/tyhmiä kysymyksiä.


Käy hyppimässä kumisaappailla vesilammikossa.


Pukeudu hassusti ihmisten ilmoille aina välillä. Se herättää hilpeyttä.


Älä jätä koulutehtäviä viimetippaan.


Nainen - älä kuvittele miehen tajuavan vihjeitä.


Mies - yritä joskus miettiä, josko nainen yrittäisi vihjata jotain.


Hämmennä ihmisiä väläyttämällä jotain asiasta täysin poikkeavaa. Se piristää.


Osta vaate joka on outoudessaan hieno. Käytä sitä.


Älä ajattele liian pitkälle. Elä joskus hetkessä.


Anna asioiden joskus vaan olla.


Älä käytä liian pieniä vaatteita.


Puhu joskus muistakin, kuin itsestäsi.


Kehu muita, jos on kehumisen aihetta.


Vääntele naamaasi peilin edessä ja naura itsellesi.


Ajattele positiivisia asioita.


Älä syö liikaa karkkia ja muista pestä hampaat.





Hyvää syyslomaa kaikille joilla se on. Ja hyvää viikonloppua niille joilla ei.

Anna kiittää ja kuittaa :)



Sekasikiö

FACEbook(?)

Ihmiset. Facebookin ihmeellisessä maailmassa on enemmän kuin tavallista törmätä enemmän tai vähemmän epäonnistuneisiin otoksiin, jotka pomppivat etusivulle. Kauneus on katsojan silmässä, eikä kukaan ole täydellinen. Mutta silti. Facebook on täynnä nuoria ihmisiä, joilla on miljoona ja kolme profiilikuvaa, joista osa saattaa olla oikeasti nättejä ja kivoja kuvia ja kommentit ovat sen mukaisia. Mutta ei hyvänen aika, jos ihmisellä on niitä hyviäkin kuvia siellä, niin miksi ihmeessä johonkin epäonnistuneeseen otokseen pitää heittää 47 kommenttia siitä kuinka täydellinen ja kaunis kuvan henkilö on, kun kukaan ei oikeasti voi rehellisesti olla sitä mieltä? Sama koskee tietysti ihan kaikkia asioita, joihin on olemassa se kuuluisa ”tykkää”  –nappi. Tässä asiassa miehet näyttävät yleensä hyvää esimerkkiä: ”Miksi tykätä, jos ei oikeasti tykkää?”.

Toinen asia, mitä on teinityttöjen kuvakavalkaadissa vaikea ymmärtää, on se, miksi facebookprofiilikuvassa täytyy näkyä naaman lisäksi vähintään puolet tisseistä? Eihän kyseessä ole mikään pornosivusto, tai edes mikään deittisivusto. Ja tarkoittaahan nimessä esiintyvä face -sanakin suomeksi naamaa, ei tissejä. Jos teistä löytyy nörttitaitoja omaavia yksilöitä, niin koodailkaahan itsellenne vaikka Boob-book -sivusto.

SAA olla pikkasen bläski

Ihan lyhyesti. Miksi ihmiset käyttävät liian pieniä vaatteita? Eikö se ole yksinkertaista ja helppoa hyväksyä, että se pienin mahdollinen koko, mikä päälle sattuu milloinkin mahtumaan, ei välttämättä aina ole se edustavin päällä. Olisi muutenkin ihan tervettä oppia hyväksymään kokonsa ja mittasuhteensa, ei siihen maailman pitäisi kaatua, jos käyttää s-koon housuja xs:n sijaan.

Aivojen vajaatoiminta?

Tämäkin lyhyesti. Kansalaiset. Kaikilla meillä on aivot. Ja niitä olisi ihan mukavaa oppia käyttämään tässä vaiheessa elämää. Ihan oikeasti. Jos lukiossa eteen annetaan lappu, joka sisältää selkeät ohjeet, niin kuka enää siinä vaiheessa kysyy, ”pitääkö näitä tietoja käyttää hyväksi?”. Voi vain pohtia pienessä mielessään, että miksiköhän muutenkaan semmoinen lappu on eteen eksynyt.

MINÄ ja muut

Joillakin ihmisillä näyttäisi olevan pinttynyt käsitys siitä, että he ovat jollain tapaa parempia kuin toiset. Oli kyse mistä tahansa: koulumenestyksestä, urheilusta tai vaikka sitten lähimmäisen rakkaudesta. Ihmisillä on myös heikkouksia ja vahvuuksia, mikä on oikein. Niin sen kuuluukin mennä. Mutta jotkut tykkäävät ilmaista itseään paheksuvilla katseilla muita kohtaan. Tarvitseeko kaikkien olla hiljaisella tavalla niin täydellisiä ihmisiä? Tarvitseeko edes kaikkein tyhmimpiin kommentteihin aina vastata sillä vihaisella katseella? Onko esimerkiksi koulu niin konservatiivinen paikka, että asiallisuuden kuuluu olla huipussaan? Että jos sitä tykkää heittää huonoa läppää tunnilla enemmän kuin tarpeeksi, niin tarvitseeko sitä aina jonkun olla tuomitsemassa? Ihan vain koska periaatteet.

Vittuun ne diagnoosit

Tulee se vaan aina todistettua kouluterveydenhoitajalla rutiinitarkastuksessa käydessä, että ei niillä maalaisjärkeä liiaksi asti ole. Jos kouluhommat saavat aikaan ahdistusta, 10 minuutin ajan päivässä voi tuntua siltä, ettei jaksa tehdä läksyjä ja hommia on liikaa, se ei ole normaalia. Eikä ole sekään, jos jakaa elämän filosofiaansa terveydenhoitajan kanssa. Silloin ollaan pisteessä, jossa eteen lyödään masentuneisuuskysely. Kysely sisältää 21 kohtaa, jotka kaikki omalla tavallaan pyrkivät tuomaan esiin mahdollisia piileviä masennuksen oireita. Mutta kukapa ei noihin oireisiin vastaisi, kun vaihtoehtoina on joko ”olen täysin kunnossa” tai ”täysin masentunut”. Harva ihminen oikeasti on täyspäinen. Mutta se ei tarkoita että on masentunut. Ja kyllä, meillä on molemmilla kokemusta tästä kyselystä. Vaihtoehdot ovat käsittämättömän yksipuolisia. Ja sitten. Toisaalta. Menet kouluterveydenhoitajalle näyttämään jalkaa, jolla et ole viikkoon pystynyt kävelemään, hän aivan varmasti vastaa ”älä vain mene lääkäriin” tai ”odota vielä viikko”. Tuo mystinen viikko tuntuu ratkaisevan kaikki maailman ongelmat kertaheitolla. Saman vastauksenhan saa, oli kyseessä mikä vaiva tahansa, ja miten pitkäkestoinen tahansa. Esimerkiksi yskän jatkuessa kolmatta viikkoa, olisi hyvä odottaa vielä viikko. Tai akillesjänteen oltua vuodenpäivät kipeä, on jälleen ratkaisuna (niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin) katsella vielä viikko. Niinhän se menee että vuosi ja viikko, siinäpä ehdoton takaraja.

On todella hämmentävää yrittää ymmärtää kouluterveydenhuollon logiikkaa syömishäiriötapauksissa. Koska oikeasti, syömishäiriö on mielenterveyden ongelma, joka ei todellakaan häviä minnekään kuukaudessa eikä edes kahdessa. Jos paino on seurannassa ja punnituksia on sopivin väliajoin, ajatellaan, että asia on hoidossa. Niin onkin. Fyysisesti. Mutta silloin tartutaan tasan ongelman seurauksiin, eikä lähellekään sitä, mistä siinä on kyse. Muutenkin tuntuu todella turhalta kaikenlainen ihmisten jaottelu pääryhmiin heidän ajatustensa kierouden pohjalta. Eivät mielenterveysongelmat ole millään tapaa fyysisiä sairauksia, joilla on tietyt oireet. Toki niinkin, mutta mitä syvemmällä asia on, sitä hankalampi sitä on mitenkään ulospäin nähdä. Ei siis aina voi luottaa siihen, mitä silmät näkee, ja mitä masentuneisuusseulontatestilappunen meille kertoo.

Tiivistettynä. Terveydenhuollossa olisi korkea aika puuttua olennaisiin ja ratkaiseviin asioihin, ettei tarvitse kauhulla jälkeen päin pohtia, että miksi nuoret tekevät itsemurhia.

NIIN että kevyet illanjatkot teille! Vilma ja Ama kuittaa.

Retkeilyä

Vähän fiiliksiä illalta.

Energianlähde(kö)

Aamua !

Eli niinkuin terävimmät ehkä osaavat päätellä, otsikko viittaa tuohon kaikille tuttuun asiaan, ruokaan. Miksikö sitten postaan näinkin itsestään selvästä asiasta, kuin ruuasta, joka kaikkien meidän energia lähteenämme toimii. No se selviää, kun luette pidemmälle. Ruoka ja sen syöminen kun eivät aina ole niin yksiselitteisiä asioita.

Aloitetaan siitä minkälaisen vastauksen saisi, jos kysyisi vanhemmalta ikäpolvelta, vaikkapa nyt sitten omilta isovanhemmilta määrittelyn sille, mitä on ruoka. Voin olettaa, että vastaus olisi jotakin tätä luokkaa: 'No mitä sie tyhmiä kyselet ! Sehän se ruoka on semmosta syötävää, että kun vatsassa tuntuu nälkä, ni sitten sitä ruokaa pannaan suuhun ja olo korjaantuu. Sitähä on monenlaista, jokkainen tykkää erillaisesta. Yllensä kaikille kunnon perunamuusi ja lihapullat maistuu ! '

Palataan nykypäivään ja meihin nykyaikaisiin ihmisiin. Samaan edellämainittuun kysymykseen, vastaus ei ehkä olisi ihan niin yksiselitteinen. Ruuasta kun on muodostunut monille asia, joka on niin paljon enemmän, kuin vaan energian lähde. Joillekkin (monille) ruoka on intohimo, kun jotkut taas suorastaa kammoksuvat sitä. Ruoka ei ole enään vaan ruokaa, eikä kaikille kelpaa samat tuotteet. Ruoka erotellaan aineisiin, joista se koostuu. Jotkut hamstraavat hiilihydraatteja, toiset välttävät niitä. Joidenkin ruokavalio on lähinnä pelkkää proteiinia ja harvat niihin rasvoihin haluaa koskea. Ainakin niiden pitää olla niitä hyviä tyydyttymättömiä.

Mutta mikä siitä ruuasta tekee niin ihmeellistä? On lähes normaalimpaa, että ihminen on jollakin dieetillä tai noudattaa tiettyä ruokavaliota, kuin että voisi syödä ihan vaan mitä on tarjolla tai mieli tekee. Ruoka on nostettu ylemmälle tasolle, se ei ole enään vain energianlähde. Otetaan nyt esimerkiksi se perunamuusi ja lihapullat. Melko varmaan monella olisi tuohon perusruokaan jotakin sanottavaa: 'Perunamuusissa on ihan liikaa hiilareita, sitäpaitsi siihen yleensä pistetään voitakin !', 'Missä kaikki kasvikset on', 'Ihan liikaa rasvaa', 'Mitähän mausteita noissa lihapullissa on, onkohan niissä liikaa sipulia', 'Kai nuo lihapullat on tehty kevyt/luomu/tuorejauhelihasta?'

En mä nyt mene sanomaan, ettenkö itse katsoisi mitä suuhuni pistän, mutta jos mulla nälkä on ja jotain ruokaa on tarjolla, niin kyllä mä sen mukisematta nielen. Jokaisella saa ja pitää olla omat mieltymykset, mutta niitä omia mukavuusrajojakin pitäisi pystyä rikkomaan. Ei pitäisi aina valittaa, että nokun en mä tykkää tosta, ni en mä syö tai mun ruokavalio kärsii jos syön tuota. Jos on nälkä ni ruokaa syödään, vaikka se ei olisi juuri sitä lempparia. Jos ei ole nälkä, ni sitten ei tarvitse syödä, ei sitä mahalaukkua ole tarkoitus ruualla venyttää.

 

Yhteenvetona tämä mun sekavapostaus, josta tuli täysin eri mitä piti. Ihmiset ! Syökää ruokaa, älkääkä tehkö siitä jumalaa tai ylitsepääsemätöntä asiaa. Täällä Suomessa sitä ruokaa riittää kaikille, joten ei sitä säästää kannata ja yleensä on vielä mahdollisuus syödäkin sitä mistä itse pitää. Muistakaa kuitenkin, että joskus voisi olla valittamatta jos edes jotain on tarjolla. Esimerkiksi kouluruokailussa, ei ehkä tarvitse joka päivä erikseen ilmoittaa ruuan laadun/maun surkeutta. Ei se siitä muutu. Ruoka on vain ruokaa. Sen syöminen on elinehto. Jos ei syö, saattaa kuolla. Se nyt vaan on niin.

 

Tähän aiheeseen liittyen tulee varmaan vielä lisää postauksia, jotka keskisttyy enemmän johonkin tiettyyn asiaan. Tämä nyt vaan oli yleistys ruuasta. Nyt mä lähden pakkailee, koska metsä kutsuu. Ensiyön vietän valkolan metsässä Viman, Aman ja hyvin ruokien kera. Saattaa siellä olla parimuutakin ihmistä ja karhut.

 

Viikonloppuja kaikille !

-Anna

Linja-autossa on tunnelmaa

No johan oli Kotkan reissu! Ihan niinkin hieno viisituntinen poistuloistunto oli että piti tästäkin nyt postaus väsätä. Vois kuvitella että ei vois viittä tuntia tylsemmin viettää kun istumalla tunkkasessa linkissä elämäänsä kyllästyneen kuljettajan ja muutaman matkustajan kanssa, mutta tällä kertaa voisin sanoa että ympärtistön tarkkailu saattaa joskus olla ihan hyvää viihdettä.

Tosiaan astuin tyhjään linkkiin ja leiriydyin mega tavaramääräni kanssa toiseksi viimiseen penkkiin ihan vaan siitä yksinkertasesta syystä että olen suomalainen enkä halua ketään lähelleni silloin kun mulla on mahdollisuus istua yksin hiljaa musiikkia kuunnellen, tuijottaa ikkunasta ulos ja antaa ajatuksen lentää. Noh, bussihan tulikin aika täyteen ja lopulta mun takana ja jopa viereisellä penkillä istu ihmisiä.

Takapenkin valtas joku ehkä itseäni pari vuotta nuorempi tyttö jolla (oletettavasti) oli pikkuveli mukana (iäksi arvioisin 7-8). Heti kun ne tuli linkkiin, tytön kännykkä soi ja puhelun jälkeen musta tuntu että tiesin ainakin puolet sen elämästä. Sitä kiroilun määrää, kun se haukkui isänsä puhelimessa "saatanan homoks" ja "vitun idiootiks", ja välillä päätti huutaa niin kovaa ettei varmasti edes kuskille jäänyt epäselväksi miten "Osmo ei ole mun isä mutta se on viistuhattasata kertaa parempi ku sä ku sä oot tollane ääliö". Lopuksi mulle selvis myös, että kyseinen henkilö ei ole menossa mökille viikonloppuna ja piste. Pikkuveikka myötäili vahvoja mielipiteitä ja kyseli pitääkö sen sitten mennä yksinään sinne mökille ensiviikonloppuna kun ei ole koskaan yksinään julkisilla mennyt. Siihenpä kunnon isosisko ystävällisesti töksäytti "oot niin vitun tyhmä ettet varmaa osaa mut korkee aika sunki opetella." Loppumatka menikin rattoisasti, kun kymmenen minuutin välein kuulokkeiden läpi kajahti huonolaatunen Flo Ridan Whistle. En tiedä miten suosittu ihmisen pitää olla, että joku oikeasti soittaa kymmenen minuutin välein.

Bussi seiso kaks minuuttia Hartolan matkahuollossa ja koomasin siinä tavalliseen tapaani. Katselin siinä ajatuksissani vanhaa (+60) miestä, joka käynnisteli skootteriaan poikkeuksellisen pitkään. Taisin sääliä sitä kun ei näyttänyt onnistuvan. Huomasin kuitenki aika pian että se jätkä ei sitten käynnistellytkään sitä skootteria, vaan veteli hanskaan keskellä parkkipaikkaa! Ajatustoiminta jääty hetkellisesti kyllä aivan totaalisesti. Enkä sitten kuitenkaan saanu katsettani irti siitä ennen ku auto jatko matkaa.

Koomaus vaan lisäänty ku linkki tuli ihan täyteen. Mun viereen istu aika perinteinen suomalainen kaljupäinen mies rautaristihupparissa, massaltaan sen vois sanoa olevan semmonen reilu. Se sitten litisti mut aika ahtaalle, ja parasta siinä oli se, että se tykkäs juoda sandelsia siinä täpötäydessä linja-autossa samalla kun luki sarjakuvalehtiä, joita sillä näytti olevan useampi kappale repussa. Minä yritin olla kiusaantumatta ja chattailin puhelimella facebookissa. Se kuitenki kaljansa juotuaan kääntyi muhun päin ja totes "ei se ihme ole että masentaa, ku sataa joka helvetin päivä." Sitten se heitti S-marketin muovipussiin tyhjän tölkkinsä ja lähti vessaan. Loppumatkan puhuinkin puhelimessa.. Niin ja tosiaan, elämäänsä kyllästynyt bussikuski ei ollu yhtään liioteltu ilmaisu, se nimittäin bassojamitti siihen mikrofoniin semmosia murinoita että mahassa asti tuntu mutta mitää ei kuulunu.

Mutta joo hyvinkin tärkeä postaus, kestäkää :D

Hyvää päivää arvon rouvat ja HERRAT

Olemme tulleet suorittamaan vaikeaa tehtävää.

Valitettavasti maailmassa on kaksi toisistaan poikkeavaa sukupuolta. Joidenkin lähteiden mukaan sukupuolia on kolme, mutta ei sillä väliä juuri nyt. Pienen elämämme aikana olemme ehtineet panna merkille, että se toinen niistä kahdesta sukupuolesta, nimittäin se, jolta yleensä löytyy sellainen juuri ja juuri silmillä havaittavan kokoinen uloke jalkojensa välistä, aiheuttaa toiselle ulokkeettomalle sukupuolelle suurta ja tuskaista päänvaivaa. Jos joku ei sattumalta vielä viestiä ymmärtänyt, niin kyse on siis MIEHISTÄ. Noista jaloista eläimistä, jotka jaloudessaan kykenevät ajattelemaan vain yhtä asiaa kerralla, ja se yksi asia useimmiten liittyy tavalla tai toisella pelikonsoleihin. Uusi NHL13 on selvästi tehnyt liiton tuon uljaan rodun kanssa. Syvä osanottomme jokaiselle tyttöystävälle ja vaimolle, jotka aina syyskuun 13. päivästä asti olette olleet virallisesti leskiä.

On mukavaa, että miehillä on toisensa ja tietysti vielä mukavampaa, että heidänkin elämässään on sisältöä. Mutta olisiko se niin kamalaa, jos tämä kyseinen sisältö joskus olisikin tyttöystävä tai vaikka lintujen bongailu jos edellämainittua ei peliriippuvuudeltaan ole ehtinyt hankkimaan. Vastaus tulee apteekin hyllyltä eikä sitä kannata esittää kenellekään miespuoliselle henkilölle. "Kyllä." Miksikö? Koska änäri on elämä. Kuviteltu tilanne: Tyttöystävä ehdottaa tekemistä illaksi. Vastaus on ei, koska NHL verkossa. Tyttöystävä hyväksyy asian ja kihisee mielessään, tai vaihtoehtoisesti marisee tai räyhää. Lopputulos kuitenkin sama, mitään ei keksitä illaksi. Noh. Tyttöystävä saa monimutkaisilla naisen tippaleipäaivoillaan idean. Hän päättää keksiä seuraavaksi kerraksi jonkun yhtä turhalta tuntuvan syyn, miksi ei nyt sovi nähdä ja kierosti erehtyy ajattelemaan, että ehkä sillä onkin jotain väliä jos itse osoittaa, ettei sitä ihan jätkän pillin mukaan mennä. Mikään ei kuitenkaan muutu, koska asia ei jää vaivaamaan miestä, joka omistaa änärin ja voi aina turvautua siihen tylsyyden yllättäessä. 

Yksi miesten monista ongelmista on se, että he eivät jaksa kuunnella naisia. Jos yrität kertoa jotain tärkeää asiaa, ei miehen kiinnostus riitä sen vertaa, että kuuntelisi asian loppuun. Mies saattaa myös sivuuttaa puheesi kokonaan, esimerkiksi jos lähistöllä on joku muu ihminen, joka saattaa puhua jääkiekosta. Pahin tilanne on silloin, kun olet kahdestaan miehen kanssa ja hän jopa vastailee äännähdyksillä 'mm, niinpä, joo,kyllä' ja kun kysyt, että niin mihin kysymykseen sä juuri vastasit, vastaus kuuluu 'aijoo sori, en mä kuunnellu' no miksi sä sitten vastasit ! Kaverit myös menevät aina edelle, koska heidän seuransa on aina mielenkiintoista. Jos joku ehdottaa änärin peluuta, se sopii mainiosti, oli ajankohta sitten mikä tahansa. Jos tyttöystävä ehdottaa yhteistä iltaa, on usein kyseiselle illalla sovittu jo jotain muuta. Eikä tyttöystävän kostoyritykset ole yleensä huomion arvoisia.


Ja jottei tämä miehisen ajanvietonarvostelu menisi vain änärileskien valitteluksi, voidaan todeta, että on olemassa myös miehiä jotka eivät kiinnostu änärin peluusta. Tälläiset miehet eivät kuitenkaan ole sen parempi vaihtoehto missään suhteessa, koska hekin keksivät aivan varmasti jotain muuta tekemistä tyttöystävän kanssa oleilun sijaan. Jos ei mitään muuta keksi, ainahan voi syödä vaikkapa kanelia kavereiden kanssa.

Myös aikaansaamattomuus on joidenkin miesten pahe. Useiden on mahdotonta hoitaa asiat ajallaan. Esimerkiksi kun mies ilmoittaa lähtevänsä johonkin heti tai pian, sinne lähteminen kestää yleensä vähintään puoli tuntia. Vaikuttaa myös olevan ylimalkaisen vaikeaa hankkia niinkin pieni ja mitätön asia kuin syntymäpäivälahja, ajallaan. Tai edes kuukauden kuluessa.

Nämä ovat vain esimerkki tapauksia, joita olemme yhdessä kasailleet ja pohdiskelleet. Tapaukset eivät siis viittaa suoranaisesti yksittäisiin henkilöihin.

Rakkaudella: Me

It's all about Anna

Hei vaan !

Nimi on Anna-liina, tuttavallisemmin Anna ja Anskinakin itseni tunnistan. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja minähän olen rakas ainakin itselleni.

Mä oon sellanen tasanen luonne = aina äkäinen. Enkä todellakaan aina tarkoita pahaa sanomisillani, mulla vaan on taipumusta töksäytellä asioita joko suorasti tai mutkan kautta ihmisille, jos mua jokin ärsyttää. Asiathan ärsyttävät mua todella usein. Kiihdyn tarvittaessa nollasta-sataan sekunnissa, eli saatan muuntua hetkessä iloisesta Annasta, einiin kivaan äkäiseen Annaan. Äitin suusta sanottuna, se on vaan luonnevika. Mulla on myös taipumusta melko kovaan ääneen, mä en siis aina huuda. Mulla vaan on kova ääni. Ja usein saankin kuulla, että hiljempikin puhe riittää, kuulossani ei ole vikaa. Mutta osaan mä käyttäytyäkin. Aina en ihan tajua riittävän nopeasti, mutta en mä tyhmäkään ole. Mulla vaan sytyttää hitaasti. (Poikaystävä korjasi vierestä, että kyllä, olet tyhmä)

Mun mielialasta riippuen, oon joko tosi sosiaalinen ihminen ja tykkään, että mun ympärillä on elämää tai sitten päätän mököttää ja olla omissa oloissani. Muodostan erinäisiä asenteita tuntemattomia ihmisiä kohtaan jopa pienistä ja mitättömistä asioista. Asenteet yleensä kumoutuu jos vähän tutustun.

Viha on aika voimakas sana, mutta tunnistan kyllä itseni ajoittain ihmisvihaajana. Jos jonkun käytös tai jokin tekeminen ärsyttää minua, suurella todennäköisyydellä kommentoin 'ampus ittensä'. Pohjimmiltani kuitenkin tunnen helposti empatiaa ihmisiä kohtaan (varsinkin jotenkin vähä osaisempia, tai yksinkertaisemmin raukkoja)

 

 

Tykkään kovin käydä salilla tavoitteellisen epätavoitteellisesti, ja muutenkin urheilu ajoittain on lähellä sydäntä. Jonkun asteinen addiktio suklaata ja omenoita kohtaa löytyy, tai no ylipäätänsä ruoka on rakkaus. Ja oikeesti tykkään joistaki ihmisitä kovinkin paljon. Esimerkkinä nuo kaks muuta tämän blogin kirjottajaa on melko lemppareita ja poikaystäväkin ajoittain kiva :) Ja pinkki on mun lemppariväri !

 

Tässä nyt jotain avartavaa tietoa minusta, Annasta.

ÖITÄ!

Se oon vaa mä. Isäs nimittäin.

Moikka! Minun nimi on siis Aino-Maija mutta tuo lempinimi Ama on jo niin vakiintunut että sillä mennään. En tosiaan tiedä miten osaisin tiivistää tätä itsestäni höpisemistä suhteellisen luettavaan kokoon, ei ole yleensäkään tuo tiivistäminen se mun juttu. Mutta jos kuitenkin yrittäisin. Olen ihminen joka tykkää höpöttää. Yleisesti ottaen mulla ei ole mitään oikeaa asiaa ja jutut on tajunnan räjäyttävän huonoja, mutta silti on vaan joku käsittämätön pakko selittää koko ajan. Eikä nauraminenkaan hirveästi jää jälkeen. Toisaalta kärsin ajoittain tosi isoista mielialan äkillisistä muutoksista, mikä hämmentää itseänikin yleensä suuresti. Olennainen asia minussa on huumori, joka on normaalisti yhtä kieroutunut kuin minäkin, mutta sen avulla on vaan pirun hyvä käsitellä ihan kaiken laisia asioita. Ajattelen ihan hirveästi ja teen omia hätiköityjä johtopäätöksiä. Ja siitäpä onkin saanut osansa erityisesti poikaystäväni :)

Yksi piirre mussa on mikä itseäni suuresti raivostuttaa, ja se on se, että olen harvoin täysillä eri mieltä asioista. Saatan lähteä mukaan tosi tyhmiin juttuihin ja toisaalta en välttämättä ilmaise mielipidettäni mitenkään rajusti, jos kaikki muut on erimieltä. Kyse ei siltikään ole siitä, etten uskaltaisi sanoa. Oikeastaan olen vain harvoin täysin eri mieltä ja voisin sanoa vihaavani ärsyttäväksi käynyttä väittelyä kaverin kanssa jossa kumpikin pätee satasella kilpaa siitä onko sokeri epäterveellistä vai ei. Ja kun lopputuloksella ei kuitenkaan ole kenellekään mitään merkitystä. Yleensä olen sitten vain hiljaa, hyväksyn kohtaloni ja totean kuitenkin mielessäni olevani oikeassa. Sanoisin itseäni jossain määrin kameleontiksi, ihan jo senkin takia, että tulen juttuun tosi eri tyyppisten ihmisten kanssa. Valitettavasti en ole kuitenkaan ihan niin taitavaksi ehtinyt, että osaisin nauraa jutuille, jotka ei naurata. Tekonauru on ehkä yksi maailman typerimmistä keksinnöistä, naurun pitää olla aito reaktio!

Vielä yksi juttu minkä haluan jakaa epäolennaisena yksityiskohtana epäolennaisesta menneisyydestäni. Joskus ennen riparia ja oikeastaan koko yläasteen ajan ysi luokalle asti minulla oli vakava asenneongelma ihan kaikkea ja kaikkia kohtaan. Oikeasti. Suoristusraudan käyttö,"yliarvostettua". Meikkaaminen, "no tietenkään en meikkaa kouluun, yliarvostettua". Viikon mittaiset seurustelusuhteet seiskaluokalla, "naurettavaa". Alkoholi, "olen absolutisti sieluun ja vereen". Koulun käytävillä isoissa porukoissa hengaavat kovikset, "säälin noita". Olin kunnon nuori joka pelasi jalkapalloa ja soitteli pianoa, höpisi tunnilla mutta ei aukonut päätään. Noh. Sitä voi sitten omassa pienessä mielessään mietiskellä, että mitenkäs tässä näin pääsi käymään. En silti koe olevani täysin turmeltunut lapsi. Ihmisvihaajakaan en missään nimessä ole, mutta tykkään silti arvostella muita aivan liikaa. 

Esittely shaibaa and stuff

Elikkäs, meitsi on Vilma. Oikeastaan kaikki mitä musta tarvitsee tietää, on se että vihaan lähes kaikkea. Ainakin varmaan tutuin lause mun suusta on "mä niin vihaan sitä", liittyi se sitten mihin tahansa. To-hate listallani on kaikkea ihmisistä sanontoihin ja säätiloista yksittäisiin elämän hetkiin. Mistäkö sitten pidän? On niitäkin asioita muutama, esimerkiksi ne kaksi ihmistä joiden kanssa tätä blogia kirjoitan. Ajoittain heitä on myös muita, mutta ärsyynnyn melkein jokaisiin vähintään kerran päivässä. Pääsääntönä voidaan myös pitää sitä, että mitä tulisemmin ärsyynnyn, sitä enemmän välitän. Joskus se ei kylläkään pidä ollenkaan paikkansa, mutta poikkeushan vahvistaa säännön, eikö vain?

Sen voisin vielä kertoa, että en ole aina ollut tämmöinen. Olin aikanaan ihan suvaitseva persoona, positiivinenkin ihan. Hymyilin ja nauroin paljon ja en ajatellut kenenkään vihaamista. Muunmuassa yläpuolella olevassa kuvassa näkyy hyvin se puoli minusta. Sitten eräänä kauniina päivänä tajusin että kauniita päiviä ei ole olemassakaan ja minusta tuli tälläinen kyyninen ihmisperse kuin nyt olen. Mutta en kuitenkaan miellä itseäni ihmisvihaajaksi, vaikka ihmiskunta oikeasti aika perseestä onkin.

Tuskin teidän näin aluksi ainakaan tarvitsee sitten muuta tietääkään. Paitsi toki se, että Ben & Jerry's on asia josta pidän aina. Kaikki muu muuttuu, mutta se pysyy. Ihan vinkkinä vain jos joku teistä on joskus vihanpuuskani kohteena.

Ja niin kaikki alkoi

Tervehdys ihmiset ja tervetuloa blogiin! :)

Täällä kirjoittelee kolme 17-vuotiasta lukiolaistyttöä, joilla kaikilla on tavalla tai toisella taipumusta nähdä ympärillään epäkohtia, ja joskus myös ärsyyntyä turhasta. Uskomme myös, ettemme ole ainoita. Juoruilu on tunnetusti aina ollut se tyttöjen juttu, ja ns. tyttöjen illat vietetään lähes aina joko toisten ihmissuhdeongelmien oikeanlaiseen ratkomiseen tai yleisesti ihmisten ei-niin-miellyttävistä tavoista jauhamiseen. Tämä blogi on siis paikka, jonne avaudumme erinäisistä meitä suuresti harmittavista seikoista, sekä tietysti yhteiskunnan epäkohdista. Kielenkäyttö saattaa sisältää voimakkaita ilmaisuja, joten älkää ihmeessä ottako itseenne ! Tarkoitushan ei ole loukata ketään :)

Jatkossa postaukset tulevat joltakin meistä (Vilma, Anna, Ama) tai yhteistuumin suunnattoman avautumispuuskan vallassa. Ekoissa postauksissa tosin saatte luultavasti tietää meistä enemmän.

Kommentoikaa ihmeessä, kriittinen saa ja pitää olla! Ja postausehdotuksiakin saa heitellä :)